Lähteistä
Lähde on lähdevesi
Lähteensilmästä pulppuava kylmä lähdevesi kiehuttaa hiekkaa saaden sen näyttämään toismaailmalliselta entiteetiltä, joka on epäilemättä pysäyttänyt ohikulkijan jo vuosisatoja sitten. Mutta huomattavasti kauemmin, jopa tuhansien vuosien ajan, on sama lähde purkanut pohjavettä uumenistaan. Maakerrosten läpi suotautuneen pohjaveden kemialliset ominaisuudet ja jatkuva virtaus ovat ajan saatossa mahdollistaneet aivan omanlaisensa lajiston erikoistumisen elämään juuri lähteissä.
Lähde itsessään on ekosysteemi täynnä aarteita ja salaisuuksia. Se on monen eliölajin ainoa koti, maanalaisen ja -päällisen taitekohta, kiehtova ja kaunis katsella. Samaan aikaan se on myös hauras, helposti särkyvä ja ihmisen armoilla.
Lähde on osa elinympäristöverkostoa
Itseisarvonsa lisäksi lähde on ainutlaatuinen yhdistelmä maa- ja vesiekosysteemiä. Se kytkeytyy erottamattomasti soihin, metsiin ja vesistöihin. Lähteiden hydrologia voi ylläpitää täysin olennaisella tavalla niihin linkittyneiden soiden vesitaloutta. Jos lähde tuhoutuu, myös suon ekologinen tila heikkenee. Lähdevesi on elintärkeä lisä myös monille vesistöille ja jopa kriteeri useille vesieliöille, kuten taimenelle. Ilmastonmuutoksen edetessä pohjavesivaikutteisten virtavesien ja latvapurojen merkitys tulee kasvamaan niin sanottuina kylmärefuugioina, kun sääilmiöt äärevöityvät, kesän kuivuusjaksot pidentyvät ja pintavedet kuivuvat.
Ja myös ihmissilmälle näkymättömissä pimeissä pohjavesimuodostumissa elää sellaisia selkärangattomia eliöitä, joita ei tavata missään muualla. Lähde on taite, loppu ja alku.
Lähteiden moninaisuus
Lähteitä on Suomessa mahdollisesti useita satoja tuhansia, ja tähän määrään mahtuu valtava kirjo erilaisia lähteitä. Yleensä lähde tuo mieleen selvärajaisen avovetisen altaan, mutta se ei kata kaikkea. Lähteet ovat karuja allikoita, kausikuivia painanteita, reheviä lähdenoroja, varjoisia korpilähteitä, värikkäitä tihkupintoja, upottavia soiden hetteitä ja vuolaasti virtaavia lähdepuroja. Lähteiköillä taas yhdistyy usea eri lähdetyyppi tai lähdeveden purkauspiste. Kirjo, vaihtelevuus ja variaatio on valtavaa.
Lähdelajisto on herkkä ja värikäs tilkkutäkki
Lähteen tyyppi, lähdeveden ravinteisuus ja kemialliset ominaisuudet, maaperä sekä moni muu tekijä yhdessä vaikuttavat siihen, millaista lajistoa kullakin lähteellä esiintyy. Lähdevedestä riippuvaisiin lajeihin kuuluu etenkin selkärangattomia ja sammalia. Monet näistä lajeista ovat uhanalaistuneet lähteiden tuhoutumisen ja heikentyneen tilan vuoksi.
Lähteen ja ihmisen menneisyys
Kaupungistuneen nykyihmisen silmissä lähteet ovat enimmäkseen vedenhakupaikkoja mökkitien varrella sekä kiehtovia ja mystisiä luonnon helmiä, joiden vedellä voi ihmettelyn lomassa sammuttaa janonsa. Erityisen näyttävän lähteen äärellä on helppo ymmärtää, miksi niihin on liittynyt paljon entisajan uskomuksia. Mutta silloisen ihmisen todellinen lähdesuhde on unohtumassa aivan varkain.
Lähteisiin liittyy valtava määrä arjen kulttuuriperintöä sekä muinaisuskoon kytkeytyneitä käsityksiä. Siitä ei ole kulunut edes kokonaista vuosisataa, kun lähteet ovat olleet osa maaseudun ihmisen jokapäiväistä elinpiiriä arjessa ja mullistuksissa. Lähteitä kunnioitettiin ja niiden haltioille uhrattiin, mutta kaikkea niitä tarvittiin.
Mutta aika rientää ja kehitys kehittyy. Enää lähteissä ei säilytetä maitotonkkia tai hillopurkkeja, lähdevettä ei noudeta reellä navettaan, eikä lähteiden vedellä pyykätä tai lioteta hamppua. Lähteillä ei tehdä juhannustaikoja tai lausuta toivetta karjaonnen puolesta, eikä niiltä haeta parannusta sairauksiin tai apua kumppanin löytämiseen. Nyt on Tinder, jääkaappeja, vesijohtoverkostot ja porakaivot syrjäseuduillakin. Ja siinä lähteiden merkityksen hiipumisen ja modernin retkeilijän välissä tuli se kaikista olennaisin; tehostettu metsätalous, jotta Suomi saatiin toisen maailmansodan jälkeen nousuun. Lähteet unohtuivat ja jäivät siinä mullistuksessa innokkaan ojittajan jalkoihin ja ojajyrsimen auraan.
Lähteiden rikottu todellisuus
Siinä missä lähteet ovat luonnostaan noroja, hetteitä ja tihkupintoja, ovat ne nykyään ennen kaikkea ojia, kaivettuja monttuja ja kaivonrenkaita. Lähteessä tai sen ympäristössä on lähes aina jälkiä ihmisen toimista. Eteläisen Suomen lähteistä enää vain 1 % on luonnontilassa ja lähteiköt on arvioitu erittäin uhanalaiseksi luontotyypiksi. Tuho on ollut massiivista ja se jatkuu edelleen.
Nykyajan suurin uhka lähteiden tilalle ovat metsätalousojitukset ja hakkuut. Suomeen kaivetut 1 400 000 ojakilometriä ovat halkoneet tarkoituksella ja tarkoittamatta tuhansia lähteitä. Myös rakentamisella, pellonraivauksella, vedenotolla ja muilla ihmislähtöisillä tekijöillä on ollut oma osansa. Nykyajan modernit kaivomateriaalit eivät katoa luonnosta, vaan pysyvät niillä sijoillaan pitkään senkin jälkeen, kun kyseinen lähde on täyttänyt ihmisen silmissä tehtävänsä.
Mitä lähteiden eteen on tehtävissä?
Lähteet ovat yhdistelmä muinaisuskoa, kulttuuriperintöä ja äärimmäisen kiehtovaa sekä moniulotteista luontoa. Siitäkin huolimatta, että lähteisiin liittyvät arvot ovat toisinaan ristiriidassa keskenään, on kuitenkin kaikkien yhteinen agenda pohjimmiltaan sama – saada lähteet säilymään.
Pohjavesi on lähde-ekosysteemin pulppuava sydän. Vaikka lähteet kärsivät herkästi kulumisesta ja ovat alttiita ihmisvaikutuksille, ne ovat silti olemassa käytännössä niin kauan, kun lähdeveden purkautumisessa ei tapahdu tyrehtymistä. Lähteet ovat luonteeltaan sinnikkäitä ja toipumiskykyisiä, ja ajan saatossa ne voivat palautua kokemistaan kolhuista. Moni lähdelaji, etenkin lähdesammal, voi menestyä myös selkeästi ihmisen muuttamilla lähdekohteilla, mikäli ne saavat levitä ja levittäytyä rauhassa ja välttyvät toistuvilta häiriöiltä.
Tilaltaan heikentyneiden lähteiden palautumista voidaan auttaa ennallistamalla, kunhan se tehdään ekologisten vaikutusten aikaansaamiseksi, eikä esimerkiksi lähteen puhdistamiseksi tai maisemoimiseksi. Ennallistamisen tarkoitus on aina sysätä lähteen luontainen kehitys kohti luonnontilaa.
Tärkein keino lähteiden tilan parantamisen eteen on kuitenkin niiden pysyvä ja tarpeeksi laaja suojelu. Tämä ei aina ole yksinkertaista suojelukeinojen puutteiden ja riittämättömyyden vuoksi. Ihmisen armolla onkin suuri merkitys siinä, kuinka suojelu lähteiden kohdalla todellisuudessa toteutuu.
1960-luvulla Suomen Luonnonsuojeluyhdistys toteutti lähdeprojektin, jonka tarkoituksena oli etsiä Suomesta kauniita lähteitä. Työ osoittautui ilmeisesti oletettua haastavammaksi, sillä projektin päätteeksi todettiin painokkaasti, että ”järjestelmällisen arvokkaiden, luonnontilassa olevien lähteiden rauhoitustoiminta pitäisi nyt saada käyntiin” (Suomen Luonto 1963). Lähteiden suojelu kuitenkin jäi, eikä projektin tuloksiakaan koskaan julkaistu, vaan silloiset Suomen kauneimmat lähteet hukkuivat arkistojen uumeniin.
Paljon on kadonnut siitä, mikä yli 60 vuotta sitten oli luonnontilassa. Mutta olisiko silti, sitä suuremmalla syyllä, viimeinkin lähteiden vuoro?